Taitaa se olla totta, että tuulella täällä käydään. On aikoja, kun jaksaa innostua. Ja sitten, aina yhtä epä-odottamattomasti, tulee aika jolloin ei enää jaksakaan. Aloitan, enkä enää jaksakaan, en millään. Vaikka miten olisin tykännyt. Mutta nyt on taas se hetki, kun annetaan innostukselle tilaa, ja koitetaan pitää siitä kiinni. Edes tämän kerran.

Uudet kulmat tulivat, ja elämä onkin ollut yllättävän helppoa. Ei tunnu, että on satojen ja taas satojen kilometrien niistä tutuista ympyröistä ja rakkaista ihmisistä. Kaikki on ollut yllättävän helppoa, ja välillä sitä on vaikeaa uskoa. Mutta kun ihmiset on kivoja. Töissä viihtyy. Tekemistä riittää, kun vain jaksaa ottaa ja tehdä. Ei täällä ole ollenkaan hassumpaa. Me likey.

Semi-ihastus oli lähellä jonkin aikaa. Muutaman näkemisen verran, ja olisi voinut hyvinkin muuttua ihastukseksi. Osasin kuitenkin pitää itseni semitilassa. Niinkuin yleensä osaankin. Oli mukavaa, vaan ei sen erityisempää. Kivaa oli saada muutamia hetkiä ja pusuja. Nähdä se ihminen ihan oikeassa elämässä. Mutta aiemmin hyväksi havaittu toimintakaava takasi sen, ettei siinä nyt kovin korkealta pudottu. Varauksellisuus on välillä helvetin ikävä asia, mutta säästää turhilta sydänsuruilta. Sitten kun mennään, niin mennään kunnolla. Mutta menemiseen tarvitaan paljon kaikkea. Ei ihan heti, eikä kovin helpolla.

Uusi innostus löytyi nettideitti-maailmasta. En ole sellainen ihminen, joka siitä on kovastikaan aiemmin lämmennyt. Mutta kun ei se mitään anna ellei katso. Avoimin mielin kirjoitin muutaman rivin, ja sain arkipäivien piristystä. Yksi ihminen on mielessä liikkunut enemmänkin. Nettipojan kanssa ollaan muutamia pidempiäkin puheluita tehty. Asiaa tuntuisi riittävän ihan minne asti tahansa. Ja mikä tärkeintä, hyvää mieltä roppakaupalla. Nettipoika kävi työreissunsa lomassa myös pikaisella piipahduksella viikonloppuna. En ole ihan tottunut tällaiseen. Kun kerrotaan ajatuksia, jotka omaan korvaan kuulostavat ei-niin-helpoilta-sanoa.

En jaksa uskoa, että kiva tunne toisen ajatuksissa olemisesta riittää tämän tunteen aikaansaamiseen. Odotan jo malttamattomana seuraavaa näkemistä. Saisi ajan kanssa katsoa, onko tässä mitään. Edelleen olen sitä mieltä, että eihän se nyt ihan niin mene. Ei kaksi ihmistä mitenkään voi olla ajatuksen tasolla samoilla linjoilla tässä kohdassa, ei näin kivuttomasti. Mutta se toinen ihminen oikeasti vaikuttaa mukavalta. Ihan oman oloiselta. En koskaan ole näin ei-ahdistunut tällaisessa tilanteessa. Siinä mielessä asiaa helpottavat huomattavasti nuo välillä olevat kilometrit. Päivien kuluessa tilanne voi jo olla toinen, mutta nyt on kiva olla. Nettipoika aikoo tulla kahden viikon päästä. Ja juuri nyt se tuntuu kamalan pitkältä ajalta.

Ai niin, mr. M. Kävin kotipuolessa tuossa muutama viikko taaksepäin. Ja kuka se siellä baarissa osuikaan vastaan, ellei hän. Me tuskin koskaan siellä nurkilla osutiin kohdakkain. Ja sitten kun menen käymään melkein kahden kuukauden tauon jälkeen, kenet näenkään? Ihana poika. Edelleen. Ei siitä pääse mihinkään. Saa nähdä koska se tunne menee pois. Tällä kerralla kuitenkin päätin olla fiksu (jota kyllä olen jälkikäteen harmitellut noin sataan otteeseen), ja kävin vaihtamassa vain muutaman lauseen. Sen jälkeen hymyjä hymyjen perään, ja ajatuksia siitä, miten ihana toinen onkaan. Kunnes se fiksu ajatus löytyi, ja sanoin toisille, että hei nyt mennään kotiin. Jotenkin kuvittelin sen olevan hyvä ratkaisu. Että en saa itselleni kasattua samoja tuntemuksia kuin edellisillä kerroilla. Kun kolisee, niin kolisee, eikä sitä pois voi laittaa. Edelleen olen sitä mieltä, että siinä ihmisessä on nimenomaan sitä jotain, mitä haluaisin tulevaisuudessani nähdä. Mutta täytyy yrittää ajatella asiaa toiselta kantilta. Kun ei meillä mitään yhteistä tulevaisuutta ole edessä.

Kävin aamulla rikospoliisin luona kuulusteltavana. Rakas ystävä on saanut kokea ihan liian paljon, aivan turhaan. Versioni tapahtuneesta on nyt kirjattuna, ja tarvittaessa asiaa jatketaan sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa kukaan ei tosin oikein jaksa uskoa, että toista osapuolta tavoitetaan. Paskapää. Ei mun tyttöä saa noin kohdella!

Edellispostauksen ahdistukset mr. M:n vierailua kohtaan on kuopattu. I found the bright side. Meillä oli oikeasti kivaa. Kivempaa kuin kenenkään muun kanssa pitkään aikaan. Oli oikeasti ihana huomata, että uskalsin raottaa sydäntäni aavistuksen verran, ja nähdä, että sinne mahtuu ehkä sittenkin joku ihminen. Sitten kun aika ja paikka on oikea. Ja vaikka edelleen jaksan muistaa ne turvalliset ihastumiset (Tiedän varsin hyvin, että mr. M + Selina ei koskaan ole yhtä kuin "me".), niin tämä tuntuu hyvältä. Mulla on joka tapauksessa olemassa luottoa. Kaikesta siitä paskasta huolimatta pystyn näkemään sen valon pilkahduksen. Ja kuka tietää - jos kohtalo niin päättää, me kohdataan vielä. Tuskin kuitenkaan olen jättämässä nykyistä kotikaupunkiani ikuisiksi ajoiksi.

Me. Miksi kahdesta ihmisestä tulee me? Laitetaanko omat identiteetit oikeasti roskiin saman tien, kun se oma kulta löytyy? Kun haluaisin nähdä vanhaa ystävää, vastaukset ovat jatkuvasti samaa linjaa - Me ollaan ajateltu, että voitaisiin huomenna mennä kahville. Kyllä me aika paljon kaupungissa käydään. Joo, kyllä teistä tykkään yhdessä, ja ihana kun olette toisenne löytäneet. Oikeasti! Mutta kun haluaisin nähdä sua, sillä sun kanssa me ollaan oltu hyviä kavereita jo pidempään. Ja kyllä, sun tyttö on ihana ja senkin kanssa viihdyn. Mutta tämä olis nyt se viimeinen kahvittelukerta (Joo, olen tosiaan jäämässä sinne enkä koskaan enää katso taaksepäin.) ennen lähtöä. Enkä voi missään tapauksessa mennä sanomaan, että jos vaikka tulisit yksin. Se olisi suuri isku vasten me-olotilan kasvoja.

Vettä sataa kuin aisaa. Mitä oivallisin päivä laittaa elämä laatikoihin. Aloittaminen vain tekee pirun tiukkaa. Niinkuin aina kaikki. Koko elämän olen kärsinyt saamattomuudesta. Ja totta, itseä on katsottava peiliin. Kun vain ottaisi ja tekisi. Taidan aloittaa tänään. Kukaan ei nimittäin sisään astuessa huomaisi, että täältä ollaan lähdössä uusiin maisemiin reilun viikon päästä.

On ollut täydellisen mekon metsästystä ja häitä. Onnen kyyneliä, kun toiset ovat löytäneet Sen Ihmisen, kenen kanssa koko loppuelämänsä haluavat jakaa. Onko olemassa joku, jonka kanssa voisin itseni nähdä alttarilla seisovan? Epävarmuutta sen suhteen, kilokaupalla. Ei jaksa uskoa, ei luottaa. Mutta sovitaanko, että tämän voi laittaa krapulan piikkiin, ja ollaan sitten huomenna taas ihan uusin mielin. Joku tuolla jossain tykkää musta.

Illasta saatiin aikaan hyvä paketti, jota kelpaa muistella vielä pitkänkin ajan päästä. Junassa saatiin pitkiä katseita, johtuen ehkä hieman asiaan kuulumattomasta pukeutumisesta. Mutta harvoin noin lyhyellä junamatkalla saa noin monta hymyä ja hyväksyvää (Joojoo, ne oli just niitä) katsetta. Tosin sitten asemalla taidettiin aiheuttaa pientä hilpeyttä, kun Serkkutyttö huomasi kameran jääneen junaan. Siinä lensivät rinkat selästä ja kengät jalasta, kun rakasta lähdettiin pelastamaan. Onnistuneesti kuitenkin, ja leveää hymyä koko tilanne herättää edelleen.

Punat ja hiukset kohdilleen, ja menoksi. Tytöt baarimenoissa odottivat jo. Ensimmäinen paikkavalinta osoittautui (onneksi) ihan kurjaksi. Ihme porukkaa, kummallista musiikkia, kaikkea ei-niin-imartelevaa. Siirryttiin toiseen osoitteeseen, osan porukasta jäädessä hippaamaan paikkaan nro 1. Paikka 2 olikin tupaten täynnä, paljon silmäniloa ja hyvää mieltä. Melkein ensimmäisenä vastaan tuli aiemmin junassa ollut jätkä, kenessä jo silloin silmiäni lepuutin. Oli ollut todistamassa kengänheittely-episodia, josta oli hänkin saanut illan hymyt kasaan. Junapoika näytti edelleen kivalta ja vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselle. Juttelun lomassa silmät kuitenkin paikansivat jotain paljon mielenkiintoisempaa, vanhan tutun, jonka kanssa pienen hetken ajan oli oi-niin-kivaa, mutta jonka kanssa juttu kuivui kasaan ihan liian aikaisin. Johtunee mun hieman erikoisesta käytöksestä, täysin oma vika. Junapoika sai mennä menojaan, sillä mr. M täytyy saada.

Mr. M oli juuri yhtä ihana kuin ennenkin. Silmät ja hymy, ihan koko paketti kasassa edelleen. Me likey. Kovasti taas muisteli mennyttä episodia, eikä aikonut kuin toivottaa mukavat illat ja hyvät jatkot, hymyillään kun tavataan ja diipadaa. Ilta kuitenkin hurahti kuin siivillä, ja viimeisille hitaille mentiin käsi kädessä, samoin ihan kotiin saakka. Kaikesta kyynisyydestäni huolimatta, taas kolisi ja kovaa. Kauniita sanoja ja läheisyyttä, hymyjä ja hyvää mieltä. Till this morning. Kun se todellisuus iski, että tämä oli tässä nyt. Että muutto lähestyy, eikä ylimääräisiä jarruja siihen kelkkaan kaivata. Että on hyvin mahdollista, ettei ihan lähihetkinä ollakaan näkemässä. Että vaikka miten tykkäisin tuosta ihmisestä, ei tilanne ole muuttunut yhtään miksikään. Pusipusit ja heihei. And there he goes.

Se siitä ihastuksesta ja niistä perhosista, joita en ikuisuuksiin ookaan tuntenut. Oli kiva tavata taas, ja kaikki oli just niin ihanaa kuin vain pystyi olemaan. "Joo, olisin myös voinut susta tykätä ihan helposti, ihana poika oot. Joo, oli mullakin ihan oikeasti tosi mukavaa. Kiva kun tulit vaikka se edelliskerta menikin vähän hassusti. Ei, ei mullakaan taida enää olla sinun puhelinnumeroa tallessa. Mutta toivottavasti me törmätään taas jossain. Moi."

Voi vittu. Mistä taas tuulee? Kurja sunnuntai, enkä nyt osaa ajatella tätä ollenkaan hyvänä juttuna. En olis tarvinut tuollaista, en juuri nyt. Olin jo ehtinyt unohtaa sen tunteen, minkä tuo ihminen minussa saa aikaan. Joten tämä oli nyt muistutus.. niin mistä? Lällää, kaikki olis voinut mennä tällä tavalla, mitäs menit ja pilasit kaiken? Sulla oli tuollainen herkkupala ihan käden ulottuvilla, mutta enempää et saakaan.

Luoja sentään. Ei oo yhtään kiva päivä. Pitänee ottaa ja keskittää kaikki energia Semi-ihastukseen. Se vaikuttaa edelleen äärettömän kultaiselle. Ei kukaan oo tainnut aiemmin mulle laittaa viestiä noinkin yllättävissä tilanteissa. Ihanaa, kun muistetaan ja selkeästi pidetään ajatuksissa mukana. Mutta entä sitten kun me joskus viimein nähdään, ja kaikki meneekin ihan päin vittua? The story of my life.

Minua vedätettiin 100-0. Eiliseen uudelleenasennoituminen tuotti aikamoisia vaikeuksia. Kaveri soitti, että alhaalla ollaan. Avaamaan mennessä siellä odottikin hymyileviä juhlijoita viinipulloineen. Ja uskotteko, että hymyä riitti täälläkin. Hiphei, maailman kivoin yllätys. Maailman kivoimmat yllätysläksiäiset. Tykkäsin kauheasti. Halihali ja ehkä sata x kiitos kun tulitte ja kaikki oli oi-niin-hienosti.

Viinipulloja tuhottiin useampi. Jotain kuohuvaa ja punaista lisäksi, ja tuota niin, oltiinhan me ehkä läksiäisfiiliksissäkin sitten. Kun kerran viimeisiä iltoja täällä vietetään, niin vietetään sitten kunnolla. Meikitkin oli hukassa, eikähän tyttö ihan ilman iltaa pärjää. Tytöt lupasivat lainata omiaan, ja siihen oli tyytyminen. Lähikuppilan jälkeen oli kuitenkin pakko käydä vielä katsomassa, jos ne vaikka oliskin tupsahtaneet pöydälle. Löytyivät, kiillettä huuliin ja menoksi taas.

Seduloimassa käytiin, ja toimiihan se aika paljon paremmin keskiviikkona. Ei liikaa ihmisiä. Ei liikaa mitään. Oli poikia, oli tuttuja, oli kivaa. Tanssikenkiä en taaskaan ottanut mukaani. Ei se oo minun hommaa. Jätetään lattian valloittaminen muille, mulle riittää muunlainen hippailu. Pojat ei lämmittäneet missään määrin. Reilun puolen vuoden aikainen säätö oli mukavalla tuulella, ja turvallisena valintana se tuotiinkin kotiin asti. "Ai miten niin muutat? Ai minne? Miksi muka? Etkä muuta! Kenen kanssa sitten.." Lauseen loppu on pyyhkiytynyt mielestä. No ihan kenen kanssa vain, minun olemassaolo kun ei ole tähänkään asti herraa kamalasti hetkauttanut. Läheisyydenkaipuita ollaan tosin molemmat kivasti saatu lievitettyä. Nyt täytyy löytää uudet lievittäjät. Molempien. Olen melkein päättänyt, että Semi-ihastuksen kanssa voisin lievittää edes osittain. Ainakin yrittää. Saa nähdä mitä se minun tuleva sulho on asiasta mieltä.

Ja vaikka ison osan sedu-ajasta join vettä, on olo ollut tänään järjetön. Aamulla täällä on mitä ilmeisimmin käynyt korjaajasetä, eikä kukaan ole herännyt sitä edes tervehtimään. Ollaan nukuttu, oltu varmasti viimeisen päälle hehkeä näky. Mutta nyt toimii kaikki niinkun pitää. Ei valittamista. Eikähän sitä voi olla nolona sellaisessa tilanteessa, johon ei itse ole osallistunut mitenkään.

Ihanan Serkkutytön luokse sain kummiskin itseni raahattua ennen iltaa. Pitsaa ja lokoisaa oloa. Ja uintia. Luoja miten oli kylmää vettä. Mutta päivämäärä oli sovittu jo kaksi kuukautta sitten, niistä pidetään kiinni. Pojat kyllä jänisti. Liian kylmää muka. Tylsimykset. Mutta voi miten siitä tytöstä tykkään! Kamala ikävä tulee. Kyllä tämä muutto aika-ajoin raastaa kovastikin. Mutta ei se huono ratkaisu silti ole. Täpinää tulvillaan edelleen!

Se siitä hyvästä suunnitelmasta. "Ei mulla tiiätkö huvita yhtään lähteä." Vittu. Olis jo meikit kohdillaan ja vaatteetkin melkein valittu. Mikä aika tämä on ilmoittaa ettei sittenkään? Eikä keskiviikko oo mikään päivä, kun voi soittaa kenelle vain, ja kaikki on jossain menossa. Typerät työt. Typerät päätökset. Taivutteluyritykset päälle nyt, kun neiti tulee kummiskin käymään. Ei oo kivaa odottaa jotain koko pitkää päivää kun sitten koko homma kuivuu kasaan.

Entisestä ei ole kuulunut pihaustakaan. Ja vaikka aavistuksen harmittaakin, niin varmasi parempi niin. Lähipäivien ajatukset yhdistettynä läheisyydenkaipuuseen ei varmaan olisi tuonut mitään hyvää. Mielenterveys pysyy paremmin kasassa tällä tavalla. Illalla hiukset ojennukseen ja punaa huuleen, tilkka siideriä ja rakas ystävä mukaan. Me mennään kurkkaamaan yöelämään. Sounds like a plan!

Pitäisi alkaa laittamaan kirpputorivaatteet valmiiksi. Pitäisi pakata. Pitäisi mennä suihkuun ja soittaa herra kiinteistönhuoltajalle. Pitäisi ja pitäisi. Mutta kun ei jaksa eikä kiinnosta taas mikään. Entinen on jäänyt mieleen pyörimään. Olen kai uskaltanut myöntää itselleni, että en vieläkään, kohta vuosi sitten tapahtuneen virallisen eron jälkeen, ole päässyt irti. En kokonaan. Vaikka kaiken näenkin nyt selvästi.

Sitäpaitsi, jonkun pitäis käydä rasvaamassa mun selkä. Ei mulla oo tarpeeksi pitkät kädet. Mahtaako kenelläkään olla. Pitäisikö käydä naapurin pojan luona pyytämässä pientä palvelusta?