Koskaan aiemmin ei täällä kodissa ole noin paljoa ihmisiä käynyt. Ottajia olisi monia. Mutta ei siitä voi pitää, että tätä ikiomaa paikkaa käy kurkistelemassa kymmenittäin ihmisiä. Kun tämä on minun koti, se paikka jossa ollaan käyty läpi miljoonia tunteita ja eletty ne kipeimmätkin hetket. Poimin valokuvat pois näkyviltä, ja heti tuntui paremmalta. Ei niin omalta enää. Helpompaa. Sulkea portit vierailta, tehdä kodista sen näköinen, että menossa ollaan jo. Ettei tämä enää ole minun paikka. Kohta uusi elämä uusine kuvioineen odottaa jossain aivan muualla. Enkä malttaisi odottaa.

Vaikka toisaalta, täällä on niin paljon hyvää ja rakasta. Mutta ei ne minnekään karkaa. Ei ainakaan ne oikeasti rakkaat. Ihan niinkuin tulevalla ajatuksella olisi suurtakin merkitystä, täytyy se saada ulos ja julkiseksi - paikallinen Sedulakaan ei enää tunnu miltään. Ennen on tuntunut, ja ollut melko monen illan kohokohtana. Kai sitä muuttuu. On ehkä laittanut eroprosessin liikkeelle jo pitkän aikaa sitten. Mielen viimeisimmissä nurkissa ellei tietoisesti.

Päätin eilen, että Pikkupoika saa olla mennyttä. Vaikka mitään ihmeellistä ei koskaan edes tapahtunut, poistin ihmisen kännykästäni kokonaan. Sillä kusipäisyys näyttää olevan liikkeellä jo noinkin nuorella iällä. Sovitaan nyt sitten, että vastedes keskityn aikuisempiin ihmisiin. Aikuiset miehet kun tunnetusti osaavat käyttäytyä äärimmäisen fiksusti ja ovat jättäneet ihmisten huonosti kohtelun taakseen jo vuosia sitten..

Yritin pohtia, mikä omassa käytöksessäni tekee niin monesta miehestä niin samanlaisen. Koska eihän voi olla, että melkeinpä jokainen vastaan osuva olisi toisensa kopio. Jos yrittäisin muuttaa omia käyttäytymismallejani. Jonkun vain täytyisi opettaa ne uudet, toimivat tavat. Kun on jatkanut samalla radalla jo vuosia, on vaikeaa nähdä taakse-, saati eteenpäin tarpeeksi selkeästi.