Kävin aamulla rikospoliisin luona kuulusteltavana. Rakas ystävä on saanut kokea ihan liian paljon, aivan turhaan. Versioni tapahtuneesta on nyt kirjattuna, ja tarvittaessa asiaa jatketaan sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa kukaan ei tosin oikein jaksa uskoa, että toista osapuolta tavoitetaan. Paskapää. Ei mun tyttöä saa noin kohdella!

Edellispostauksen ahdistukset mr. M:n vierailua kohtaan on kuopattu. I found the bright side. Meillä oli oikeasti kivaa. Kivempaa kuin kenenkään muun kanssa pitkään aikaan. Oli oikeasti ihana huomata, että uskalsin raottaa sydäntäni aavistuksen verran, ja nähdä, että sinne mahtuu ehkä sittenkin joku ihminen. Sitten kun aika ja paikka on oikea. Ja vaikka edelleen jaksan muistaa ne turvalliset ihastumiset (Tiedän varsin hyvin, että mr. M + Selina ei koskaan ole yhtä kuin "me".), niin tämä tuntuu hyvältä. Mulla on joka tapauksessa olemassa luottoa. Kaikesta siitä paskasta huolimatta pystyn näkemään sen valon pilkahduksen. Ja kuka tietää - jos kohtalo niin päättää, me kohdataan vielä. Tuskin kuitenkaan olen jättämässä nykyistä kotikaupunkiani ikuisiksi ajoiksi.

Me. Miksi kahdesta ihmisestä tulee me? Laitetaanko omat identiteetit oikeasti roskiin saman tien, kun se oma kulta löytyy? Kun haluaisin nähdä vanhaa ystävää, vastaukset ovat jatkuvasti samaa linjaa - Me ollaan ajateltu, että voitaisiin huomenna mennä kahville. Kyllä me aika paljon kaupungissa käydään. Joo, kyllä teistä tykkään yhdessä, ja ihana kun olette toisenne löytäneet. Oikeasti! Mutta kun haluaisin nähdä sua, sillä sun kanssa me ollaan oltu hyviä kavereita jo pidempään. Ja kyllä, sun tyttö on ihana ja senkin kanssa viihdyn. Mutta tämä olis nyt se viimeinen kahvittelukerta (Joo, olen tosiaan jäämässä sinne enkä koskaan enää katso taaksepäin.) ennen lähtöä. Enkä voi missään tapauksessa mennä sanomaan, että jos vaikka tulisit yksin. Se olisi suuri isku vasten me-olotilan kasvoja.

Vettä sataa kuin aisaa. Mitä oivallisin päivä laittaa elämä laatikoihin. Aloittaminen vain tekee pirun tiukkaa. Niinkuin aina kaikki. Koko elämän olen kärsinyt saamattomuudesta. Ja totta, itseä on katsottava peiliin. Kun vain ottaisi ja tekisi. Taidan aloittaa tänään. Kukaan ei nimittäin sisään astuessa huomaisi, että täältä ollaan lähdössä uusiin maisemiin reilun viikon päästä.