Näin vanhaa melkein-ystävää. Ihan sattumalta kun samoilla kulmilla asutaan. Ikävää, miten pojan ja tytön ystävyys usein kaatuu siihen, että toisella olisikin tunteita. Ja sitten käy niin, ettei osata suhtauta tytön tekemisiin ja nähdään kaikki ihan nurinkurisena. Typerää. Vaikka nyt, kuukausien jälkeenkin, kaikki tuntui kovin helpolta. Aina se on tuntunut tällä puolella. Kai se on sitten hyväksyttävä, että harvojen poikien kanssa olen onnistunut luomaan ihan vain kaverisuhteen. Kyllä, päällisin puolin se näyttää hyvinkin aidosti kaveruudelta. Mutta aina tulee jotain joka pilaa vahingossa sen "ollaan me vain kavereita"-asetelman. Olen tullut siihen lopputulokseen, että vikaa täytyy olla aavistuksen verran täällä puolella. Kun sitä ihan huomaamattaankin ehkä käyttäytyy kuin tyttö pojalle, ei niinkuin kaveri kaverille. Ei sitä siinä hetkessä edes huomaa. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki näyttäytyy kuitenkin erilaisessa valossa. Miten tästä oppii pois?