Oli puhe, että huomenna nähtäisiin Entisen kanssa. Nyt, kun vielä samoilla kulmilla hetki pyöritään. Olen ollut varma, että tunteet sinne suuntaan ovat jo kauan aikaa sitten kadonneet. Miksi sitten jännittää? Onneksi Entisellä on jo uusi ihminen elämässään. Pidetään tämä kaveripohjalla. Nähdään vaikka kahvilla jossain. Jotta tunteet pysyvät edelleenkin piilossa. Ne tunteet, joita ei enää olekaan. Kai se on läheisyydenkaipuu, joka nytkin nostaa päätänsä. Aiheuttaa pelkoa, jonka olemassaoloa ei ehkä huomenna enää muistakaan. Vaikka kaikki olikin niin helvetin vaikeaa, Entinen oli Tärkeä. On sitä edelleenkin.

Opin paljon itsestäni, mutta samalla menetin ison osan siitä, mitä olin aiemmin. Paljon pettymyksiä, seassa muutama liian suuri, jota en varmasti koskaan tule unohtamaan. Miten pyyhitään mielestä se kuva, jossa rakas onkin ihan toisessa tilassa, kuin olisi koskaan osannut odottaa? Toisessa maailmassa, vierellä ruisku, jossa vielä jäljellä tiesmitä, ja lappu "Lähettiin kaupungille. Tässä tämä sinun. Soittele kun heräät.". Entä ne kerrat, kun ryyppyreissut kestivätkin viikon? Neljä päivää kun oli ihan normaalia. Tai lähdettiin ihan vain pikaiseen hakemaan puhelinta, mukana ainoat avaimet ja pyörä, jolla piti aamulla päästä töihin. Tultiin kotiin kun joudettiin, ilman huolta huomisesta. Aamulla katumukset, ja lupaus siitä, ettei koskaan enää. Ja minä tyhmä, rakastunut ja aika-ajoin onnellinenkin, uskoin sen kaiken. Liian pitkään. Samalla menettäen osan itseäni. Lopulta en enää tuntenut sitä ihmistä, joka peilistä katsoi takaisin. Ainoa pysyvä oli epäilys ja luottamuksen puute.

Tiedän tehneeni oikean ratkaisun kun lähdin. Silti iso osa sydämestäni on aina siellä, niissä onnellisissa hetkissä. Ja juuri niiden onnellisten hetkien takia huominen pelottaa.