Taidan uskaltaa sanoa itselleni ääneen jotain, jota olen kierrellyt jo viikkoja. Olen tainnut antaa itseni semi-ihastua. Turvallisella tasolla tälläkin kertaa. Ei oikean elämän ihastumista. Mutta kuitenkin ihmisen, joka sanoillaan saa hymyilemään. Asiat kohtaavat tekstin tasolla vallan mainiosti. Tässä vaiheessa kaikki on helppoa ja mukavaa. Hassua, ei me olla edes nähty. Ei, ei sitä perinteistä nettideittailua. Uusi väylä löytynyt kuin huomaamatta, ja tässä ollaan. Monet viestit päivässä, paljon lauseita, eikä toisesta ihmisestä tiedä käytännössä yhtään mitään. Olisi kiva pitää se tällä tasolla. Mutta ei se taida mennä ihan niin. Muutto sinne jonnekin, sattumalta samaan suuntaan. Entä jos me ei oikeasti tykätäkään toisistamme ihmisinä? Entä jos kaikki onkin sitten vaikeaa ja epämukavaa, eikä toinen sitten edes näytä, saati tunnu, kivalle. En ole kehittämässä vuosisadan rakkaustarinaa. Uusi ihminen, edes kaveri-ihminen, kuitenkin olisi oikein tervetullut. On nimittäin helvetin kurjaa huomata, että ihminen jonka kanssa paperilla menee yksiin kuin vettä vain, ei kasvotusten olekaan yhtään mitään. Joka sitten jossain vaiheessa, usean viikon hiljaiselon jälkeen, kehottaa ottamaan yhteyttä jos seksiseuraa kaipaan. Ei näin. Ei siinä vaiheessa tarvita vanhaa voisikotässäollaseihminen-ihmistä, jonka kanssa ei oikeassa elämässä synkannutkaan. Minkä helvetin takia haluaisin palata siihen asuntoon, jossa en aiemminkaan oikein tuntenut oloani kotoisaksi. Olisiko minun hyvä olla, kun tietäisin että yrityksestä huolimatta en kelvannutkaan muuksi kuin panoseuraksi? Ei seksisuhdetta voi tuollaiselle perustaa, vaan alusta asti on oltava selvää, mitä kumpikin hakee. Tunteiden lisääminen tekee tuollaisesta sopasta turhan erikoisen elämyksen.