Kävin aamulla rikospoliisin luona kuulusteltavana. Rakas ystävä on saanut kokea ihan liian paljon, aivan turhaan. Versioni tapahtuneesta on nyt kirjattuna, ja tarvittaessa asiaa jatketaan sitten myöhemmin. Tässä vaiheessa kukaan ei tosin oikein jaksa uskoa, että toista osapuolta tavoitetaan. Paskapää. Ei mun tyttöä saa noin kohdella!

Edellispostauksen ahdistukset mr. M:n vierailua kohtaan on kuopattu. I found the bright side. Meillä oli oikeasti kivaa. Kivempaa kuin kenenkään muun kanssa pitkään aikaan. Oli oikeasti ihana huomata, että uskalsin raottaa sydäntäni aavistuksen verran, ja nähdä, että sinne mahtuu ehkä sittenkin joku ihminen. Sitten kun aika ja paikka on oikea. Ja vaikka edelleen jaksan muistaa ne turvalliset ihastumiset (Tiedän varsin hyvin, että mr. M + Selina ei koskaan ole yhtä kuin "me".), niin tämä tuntuu hyvältä. Mulla on joka tapauksessa olemassa luottoa. Kaikesta siitä paskasta huolimatta pystyn näkemään sen valon pilkahduksen. Ja kuka tietää - jos kohtalo niin päättää, me kohdataan vielä. Tuskin kuitenkaan olen jättämässä nykyistä kotikaupunkiani ikuisiksi ajoiksi.

Me. Miksi kahdesta ihmisestä tulee me? Laitetaanko omat identiteetit oikeasti roskiin saman tien, kun se oma kulta löytyy? Kun haluaisin nähdä vanhaa ystävää, vastaukset ovat jatkuvasti samaa linjaa - Me ollaan ajateltu, että voitaisiin huomenna mennä kahville. Kyllä me aika paljon kaupungissa käydään. Joo, kyllä teistä tykkään yhdessä, ja ihana kun olette toisenne löytäneet. Oikeasti! Mutta kun haluaisin nähdä sua, sillä sun kanssa me ollaan oltu hyviä kavereita jo pidempään. Ja kyllä, sun tyttö on ihana ja senkin kanssa viihdyn. Mutta tämä olis nyt se viimeinen kahvittelukerta (Joo, olen tosiaan jäämässä sinne enkä koskaan enää katso taaksepäin.) ennen lähtöä. Enkä voi missään tapauksessa mennä sanomaan, että jos vaikka tulisit yksin. Se olisi suuri isku vasten me-olotilan kasvoja.

Vettä sataa kuin aisaa. Mitä oivallisin päivä laittaa elämä laatikoihin. Aloittaminen vain tekee pirun tiukkaa. Niinkuin aina kaikki. Koko elämän olen kärsinyt saamattomuudesta. Ja totta, itseä on katsottava peiliin. Kun vain ottaisi ja tekisi. Taidan aloittaa tänään. Kukaan ei nimittäin sisään astuessa huomaisi, että täältä ollaan lähdössä uusiin maisemiin reilun viikon päästä.

On ollut täydellisen mekon metsästystä ja häitä. Onnen kyyneliä, kun toiset ovat löytäneet Sen Ihmisen, kenen kanssa koko loppuelämänsä haluavat jakaa. Onko olemassa joku, jonka kanssa voisin itseni nähdä alttarilla seisovan? Epävarmuutta sen suhteen, kilokaupalla. Ei jaksa uskoa, ei luottaa. Mutta sovitaanko, että tämän voi laittaa krapulan piikkiin, ja ollaan sitten huomenna taas ihan uusin mielin. Joku tuolla jossain tykkää musta.

Illasta saatiin aikaan hyvä paketti, jota kelpaa muistella vielä pitkänkin ajan päästä. Junassa saatiin pitkiä katseita, johtuen ehkä hieman asiaan kuulumattomasta pukeutumisesta. Mutta harvoin noin lyhyellä junamatkalla saa noin monta hymyä ja hyväksyvää (Joojoo, ne oli just niitä) katsetta. Tosin sitten asemalla taidettiin aiheuttaa pientä hilpeyttä, kun Serkkutyttö huomasi kameran jääneen junaan. Siinä lensivät rinkat selästä ja kengät jalasta, kun rakasta lähdettiin pelastamaan. Onnistuneesti kuitenkin, ja leveää hymyä koko tilanne herättää edelleen.

Punat ja hiukset kohdilleen, ja menoksi. Tytöt baarimenoissa odottivat jo. Ensimmäinen paikkavalinta osoittautui (onneksi) ihan kurjaksi. Ihme porukkaa, kummallista musiikkia, kaikkea ei-niin-imartelevaa. Siirryttiin toiseen osoitteeseen, osan porukasta jäädessä hippaamaan paikkaan nro 1. Paikka 2 olikin tupaten täynnä, paljon silmäniloa ja hyvää mieltä. Melkein ensimmäisenä vastaan tuli aiemmin junassa ollut jätkä, kenessä jo silloin silmiäni lepuutin. Oli ollut todistamassa kengänheittely-episodia, josta oli hänkin saanut illan hymyt kasaan. Junapoika näytti edelleen kivalta ja vaikutti ehdottomasti tutustumisen arvoiselle. Juttelun lomassa silmät kuitenkin paikansivat jotain paljon mielenkiintoisempaa, vanhan tutun, jonka kanssa pienen hetken ajan oli oi-niin-kivaa, mutta jonka kanssa juttu kuivui kasaan ihan liian aikaisin. Johtunee mun hieman erikoisesta käytöksestä, täysin oma vika. Junapoika sai mennä menojaan, sillä mr. M täytyy saada.

Mr. M oli juuri yhtä ihana kuin ennenkin. Silmät ja hymy, ihan koko paketti kasassa edelleen. Me likey. Kovasti taas muisteli mennyttä episodia, eikä aikonut kuin toivottaa mukavat illat ja hyvät jatkot, hymyillään kun tavataan ja diipadaa. Ilta kuitenkin hurahti kuin siivillä, ja viimeisille hitaille mentiin käsi kädessä, samoin ihan kotiin saakka. Kaikesta kyynisyydestäni huolimatta, taas kolisi ja kovaa. Kauniita sanoja ja läheisyyttä, hymyjä ja hyvää mieltä. Till this morning. Kun se todellisuus iski, että tämä oli tässä nyt. Että muutto lähestyy, eikä ylimääräisiä jarruja siihen kelkkaan kaivata. Että on hyvin mahdollista, ettei ihan lähihetkinä ollakaan näkemässä. Että vaikka miten tykkäisin tuosta ihmisestä, ei tilanne ole muuttunut yhtään miksikään. Pusipusit ja heihei. And there he goes.

Se siitä ihastuksesta ja niistä perhosista, joita en ikuisuuksiin ookaan tuntenut. Oli kiva tavata taas, ja kaikki oli just niin ihanaa kuin vain pystyi olemaan. "Joo, olisin myös voinut susta tykätä ihan helposti, ihana poika oot. Joo, oli mullakin ihan oikeasti tosi mukavaa. Kiva kun tulit vaikka se edelliskerta menikin vähän hassusti. Ei, ei mullakaan taida enää olla sinun puhelinnumeroa tallessa. Mutta toivottavasti me törmätään taas jossain. Moi."

Voi vittu. Mistä taas tuulee? Kurja sunnuntai, enkä nyt osaa ajatella tätä ollenkaan hyvänä juttuna. En olis tarvinut tuollaista, en juuri nyt. Olin jo ehtinyt unohtaa sen tunteen, minkä tuo ihminen minussa saa aikaan. Joten tämä oli nyt muistutus.. niin mistä? Lällää, kaikki olis voinut mennä tällä tavalla, mitäs menit ja pilasit kaiken? Sulla oli tuollainen herkkupala ihan käden ulottuvilla, mutta enempää et saakaan.

Luoja sentään. Ei oo yhtään kiva päivä. Pitänee ottaa ja keskittää kaikki energia Semi-ihastukseen. Se vaikuttaa edelleen äärettömän kultaiselle. Ei kukaan oo tainnut aiemmin mulle laittaa viestiä noinkin yllättävissä tilanteissa. Ihanaa, kun muistetaan ja selkeästi pidetään ajatuksissa mukana. Mutta entä sitten kun me joskus viimein nähdään, ja kaikki meneekin ihan päin vittua? The story of my life.

Minua vedätettiin 100-0. Eiliseen uudelleenasennoituminen tuotti aikamoisia vaikeuksia. Kaveri soitti, että alhaalla ollaan. Avaamaan mennessä siellä odottikin hymyileviä juhlijoita viinipulloineen. Ja uskotteko, että hymyä riitti täälläkin. Hiphei, maailman kivoin yllätys. Maailman kivoimmat yllätysläksiäiset. Tykkäsin kauheasti. Halihali ja ehkä sata x kiitos kun tulitte ja kaikki oli oi-niin-hienosti.

Viinipulloja tuhottiin useampi. Jotain kuohuvaa ja punaista lisäksi, ja tuota niin, oltiinhan me ehkä läksiäisfiiliksissäkin sitten. Kun kerran viimeisiä iltoja täällä vietetään, niin vietetään sitten kunnolla. Meikitkin oli hukassa, eikähän tyttö ihan ilman iltaa pärjää. Tytöt lupasivat lainata omiaan, ja siihen oli tyytyminen. Lähikuppilan jälkeen oli kuitenkin pakko käydä vielä katsomassa, jos ne vaikka oliskin tupsahtaneet pöydälle. Löytyivät, kiillettä huuliin ja menoksi taas.

Seduloimassa käytiin, ja toimiihan se aika paljon paremmin keskiviikkona. Ei liikaa ihmisiä. Ei liikaa mitään. Oli poikia, oli tuttuja, oli kivaa. Tanssikenkiä en taaskaan ottanut mukaani. Ei se oo minun hommaa. Jätetään lattian valloittaminen muille, mulle riittää muunlainen hippailu. Pojat ei lämmittäneet missään määrin. Reilun puolen vuoden aikainen säätö oli mukavalla tuulella, ja turvallisena valintana se tuotiinkin kotiin asti. "Ai miten niin muutat? Ai minne? Miksi muka? Etkä muuta! Kenen kanssa sitten.." Lauseen loppu on pyyhkiytynyt mielestä. No ihan kenen kanssa vain, minun olemassaolo kun ei ole tähänkään asti herraa kamalasti hetkauttanut. Läheisyydenkaipuita ollaan tosin molemmat kivasti saatu lievitettyä. Nyt täytyy löytää uudet lievittäjät. Molempien. Olen melkein päättänyt, että Semi-ihastuksen kanssa voisin lievittää edes osittain. Ainakin yrittää. Saa nähdä mitä se minun tuleva sulho on asiasta mieltä.

Ja vaikka ison osan sedu-ajasta join vettä, on olo ollut tänään järjetön. Aamulla täällä on mitä ilmeisimmin käynyt korjaajasetä, eikä kukaan ole herännyt sitä edes tervehtimään. Ollaan nukuttu, oltu varmasti viimeisen päälle hehkeä näky. Mutta nyt toimii kaikki niinkun pitää. Ei valittamista. Eikähän sitä voi olla nolona sellaisessa tilanteessa, johon ei itse ole osallistunut mitenkään.

Ihanan Serkkutytön luokse sain kummiskin itseni raahattua ennen iltaa. Pitsaa ja lokoisaa oloa. Ja uintia. Luoja miten oli kylmää vettä. Mutta päivämäärä oli sovittu jo kaksi kuukautta sitten, niistä pidetään kiinni. Pojat kyllä jänisti. Liian kylmää muka. Tylsimykset. Mutta voi miten siitä tytöstä tykkään! Kamala ikävä tulee. Kyllä tämä muutto aika-ajoin raastaa kovastikin. Mutta ei se huono ratkaisu silti ole. Täpinää tulvillaan edelleen!

Se siitä hyvästä suunnitelmasta. "Ei mulla tiiätkö huvita yhtään lähteä." Vittu. Olis jo meikit kohdillaan ja vaatteetkin melkein valittu. Mikä aika tämä on ilmoittaa ettei sittenkään? Eikä keskiviikko oo mikään päivä, kun voi soittaa kenelle vain, ja kaikki on jossain menossa. Typerät työt. Typerät päätökset. Taivutteluyritykset päälle nyt, kun neiti tulee kummiskin käymään. Ei oo kivaa odottaa jotain koko pitkää päivää kun sitten koko homma kuivuu kasaan.

Entisestä ei ole kuulunut pihaustakaan. Ja vaikka aavistuksen harmittaakin, niin varmasi parempi niin. Lähipäivien ajatukset yhdistettynä läheisyydenkaipuuseen ei varmaan olisi tuonut mitään hyvää. Mielenterveys pysyy paremmin kasassa tällä tavalla. Illalla hiukset ojennukseen ja punaa huuleen, tilkka siideriä ja rakas ystävä mukaan. Me mennään kurkkaamaan yöelämään. Sounds like a plan!

Pitäisi alkaa laittamaan kirpputorivaatteet valmiiksi. Pitäisi pakata. Pitäisi mennä suihkuun ja soittaa herra kiinteistönhuoltajalle. Pitäisi ja pitäisi. Mutta kun ei jaksa eikä kiinnosta taas mikään. Entinen on jäänyt mieleen pyörimään. Olen kai uskaltanut myöntää itselleni, että en vieläkään, kohta vuosi sitten tapahtuneen virallisen eron jälkeen, ole päässyt irti. En kokonaan. Vaikka kaiken näenkin nyt selvästi.

Sitäpaitsi, jonkun pitäis käydä rasvaamassa mun selkä. Ei mulla oo tarpeeksi pitkät kädet. Mahtaako kenelläkään olla. Pitäisikö käydä naapurin pojan luona pyytämässä pientä palvelusta?

Oli puhe, että huomenna nähtäisiin Entisen kanssa. Nyt, kun vielä samoilla kulmilla hetki pyöritään. Olen ollut varma, että tunteet sinne suuntaan ovat jo kauan aikaa sitten kadonneet. Miksi sitten jännittää? Onneksi Entisellä on jo uusi ihminen elämässään. Pidetään tämä kaveripohjalla. Nähdään vaikka kahvilla jossain. Jotta tunteet pysyvät edelleenkin piilossa. Ne tunteet, joita ei enää olekaan. Kai se on läheisyydenkaipuu, joka nytkin nostaa päätänsä. Aiheuttaa pelkoa, jonka olemassaoloa ei ehkä huomenna enää muistakaan. Vaikka kaikki olikin niin helvetin vaikeaa, Entinen oli Tärkeä. On sitä edelleenkin.

Opin paljon itsestäni, mutta samalla menetin ison osan siitä, mitä olin aiemmin. Paljon pettymyksiä, seassa muutama liian suuri, jota en varmasti koskaan tule unohtamaan. Miten pyyhitään mielestä se kuva, jossa rakas onkin ihan toisessa tilassa, kuin olisi koskaan osannut odottaa? Toisessa maailmassa, vierellä ruisku, jossa vielä jäljellä tiesmitä, ja lappu "Lähettiin kaupungille. Tässä tämä sinun. Soittele kun heräät.". Entä ne kerrat, kun ryyppyreissut kestivätkin viikon? Neljä päivää kun oli ihan normaalia. Tai lähdettiin ihan vain pikaiseen hakemaan puhelinta, mukana ainoat avaimet ja pyörä, jolla piti aamulla päästä töihin. Tultiin kotiin kun joudettiin, ilman huolta huomisesta. Aamulla katumukset, ja lupaus siitä, ettei koskaan enää. Ja minä tyhmä, rakastunut ja aika-ajoin onnellinenkin, uskoin sen kaiken. Liian pitkään. Samalla menettäen osan itseäni. Lopulta en enää tuntenut sitä ihmistä, joka peilistä katsoi takaisin. Ainoa pysyvä oli epäilys ja luottamuksen puute.

Tiedän tehneeni oikean ratkaisun kun lähdin. Silti iso osa sydämestäni on aina siellä, niissä onnellisissa hetkissä. Ja juuri niiden onnellisten hetkien takia huominen pelottaa.

Koskaan aiemmin ei täällä kodissa ole noin paljoa ihmisiä käynyt. Ottajia olisi monia. Mutta ei siitä voi pitää, että tätä ikiomaa paikkaa käy kurkistelemassa kymmenittäin ihmisiä. Kun tämä on minun koti, se paikka jossa ollaan käyty läpi miljoonia tunteita ja eletty ne kipeimmätkin hetket. Poimin valokuvat pois näkyviltä, ja heti tuntui paremmalta. Ei niin omalta enää. Helpompaa. Sulkea portit vierailta, tehdä kodista sen näköinen, että menossa ollaan jo. Ettei tämä enää ole minun paikka. Kohta uusi elämä uusine kuvioineen odottaa jossain aivan muualla. Enkä malttaisi odottaa.

Vaikka toisaalta, täällä on niin paljon hyvää ja rakasta. Mutta ei ne minnekään karkaa. Ei ainakaan ne oikeasti rakkaat. Ihan niinkuin tulevalla ajatuksella olisi suurtakin merkitystä, täytyy se saada ulos ja julkiseksi - paikallinen Sedulakaan ei enää tunnu miltään. Ennen on tuntunut, ja ollut melko monen illan kohokohtana. Kai sitä muuttuu. On ehkä laittanut eroprosessin liikkeelle jo pitkän aikaa sitten. Mielen viimeisimmissä nurkissa ellei tietoisesti.

Päätin eilen, että Pikkupoika saa olla mennyttä. Vaikka mitään ihmeellistä ei koskaan edes tapahtunut, poistin ihmisen kännykästäni kokonaan. Sillä kusipäisyys näyttää olevan liikkeellä jo noinkin nuorella iällä. Sovitaan nyt sitten, että vastedes keskityn aikuisempiin ihmisiin. Aikuiset miehet kun tunnetusti osaavat käyttäytyä äärimmäisen fiksusti ja ovat jättäneet ihmisten huonosti kohtelun taakseen jo vuosia sitten..

Yritin pohtia, mikä omassa käytöksessäni tekee niin monesta miehestä niin samanlaisen. Koska eihän voi olla, että melkeinpä jokainen vastaan osuva olisi toisensa kopio. Jos yrittäisin muuttaa omia käyttäytymismallejani. Jonkun vain täytyisi opettaa ne uudet, toimivat tavat. Kun on jatkanut samalla radalla jo vuosia, on vaikeaa nähdä taakse-, saati eteenpäin tarpeeksi selkeästi.

Taidan uskaltaa sanoa itselleni ääneen jotain, jota olen kierrellyt jo viikkoja. Olen tainnut antaa itseni semi-ihastua. Turvallisella tasolla tälläkin kertaa. Ei oikean elämän ihastumista. Mutta kuitenkin ihmisen, joka sanoillaan saa hymyilemään. Asiat kohtaavat tekstin tasolla vallan mainiosti. Tässä vaiheessa kaikki on helppoa ja mukavaa. Hassua, ei me olla edes nähty. Ei, ei sitä perinteistä nettideittailua. Uusi väylä löytynyt kuin huomaamatta, ja tässä ollaan. Monet viestit päivässä, paljon lauseita, eikä toisesta ihmisestä tiedä käytännössä yhtään mitään. Olisi kiva pitää se tällä tasolla. Mutta ei se taida mennä ihan niin. Muutto sinne jonnekin, sattumalta samaan suuntaan. Entä jos me ei oikeasti tykätäkään toisistamme ihmisinä? Entä jos kaikki onkin sitten vaikeaa ja epämukavaa, eikä toinen sitten edes näytä, saati tunnu, kivalle. En ole kehittämässä vuosisadan rakkaustarinaa. Uusi ihminen, edes kaveri-ihminen, kuitenkin olisi oikein tervetullut. On nimittäin helvetin kurjaa huomata, että ihminen jonka kanssa paperilla menee yksiin kuin vettä vain, ei kasvotusten olekaan yhtään mitään. Joka sitten jossain vaiheessa, usean viikon hiljaiselon jälkeen, kehottaa ottamaan yhteyttä jos seksiseuraa kaipaan. Ei näin. Ei siinä vaiheessa tarvita vanhaa voisikotässäollaseihminen-ihmistä, jonka kanssa ei oikeassa elämässä synkannutkaan. Minkä helvetin takia haluaisin palata siihen asuntoon, jossa en aiemminkaan oikein tuntenut oloani kotoisaksi. Olisiko minun hyvä olla, kun tietäisin että yrityksestä huolimatta en kelvannutkaan muuksi kuin panoseuraksi? Ei seksisuhdetta voi tuollaiselle perustaa, vaan alusta asti on oltava selvää, mitä kumpikin hakee. Tunteiden lisääminen tekee tuollaisesta sopasta turhan erikoisen elämyksen.

Näin vanhaa melkein-ystävää. Ihan sattumalta kun samoilla kulmilla asutaan. Ikävää, miten pojan ja tytön ystävyys usein kaatuu siihen, että toisella olisikin tunteita. Ja sitten käy niin, ettei osata suhtauta tytön tekemisiin ja nähdään kaikki ihan nurinkurisena. Typerää. Vaikka nyt, kuukausien jälkeenkin, kaikki tuntui kovin helpolta. Aina se on tuntunut tällä puolella. Kai se on sitten hyväksyttävä, että harvojen poikien kanssa olen onnistunut luomaan ihan vain kaverisuhteen. Kyllä, päällisin puolin se näyttää hyvinkin aidosti kaveruudelta. Mutta aina tulee jotain joka pilaa vahingossa sen "ollaan me vain kavereita"-asetelman. Olen tullut siihen lopputulokseen, että vikaa täytyy olla aavistuksen verran täällä puolella. Kun sitä ihan huomaamattaankin ehkä käyttäytyy kuin tyttö pojalle, ei niinkuin kaveri kaverille. Ei sitä siinä hetkessä edes huomaa. Jälkeenpäin ajateltuna kaikki näyttäytyy kuitenkin erilaisessa valossa. Miten tästä oppii pois?

Ei kenenkään
hän on syntynyt yksin kulkemaan
Ei kenenkään
hän on oppinut sydämen sulkemaan
Ei kenenkään
ei päästä ketään lähelleen

Ainoa ihminen, joka on viimeisen eron jälkeen saanut perhoset liikkeelle, on kaverin kaveri. Seurusteleva poika. Turvallinen ihastus. (Kyllä, tiedostan ristiriitaisuuden.) On helppoa tuntea jotain pientä, kun tietää, ettei mitään voi koskaan tapahtua. "Sitten jos eroan, niin etsin sinut käsiini." En usko, että niin tulee koskaan käymään. Ilmassa on sähköä, sen tiedostamme molemmat. Minulle kerrotaan, että suhde ei voi hyvin. Kaksin ollessamme sanat ja teot ovat lähellä ylittää sallitun rajan. Mutta parisuhde on olemassa, eikä sitä rajaa ylitetä. Olivat houkutukset sitten miten suuria tahansa. Ja kaikki tämä kertoo sen, että seurustelemattomanakaan poika ei olisi tarkemman tutustumisen arvoinen. Mutta en edes yritä kieltää sitä, että mahdollisen eron sattuessa olisin olemassa hetken verran. Hetki riittäisi, mitään sen enempää en haluaisi edes yrittää.

Tällä hetkellä se on kaikki, mitä onnistun tuntemaan. Vaikka ulospäin osaan toimia niin kuin pitää, sisällä en tunne mitään. Edellinen suhde näyttää jättäneen oman leimansa. Leiman, joka on seurannut jo pitkään. Ehkä ajan kanssa asiat muuttuvat. Mutta ei se ole helppoa. Kaikki ympärillä viittaa siihen, että kovinkaan monta onnellista parisuhdetta ei ole olemassa. Kiusaukset ovat liian suuria. Eikä minua ole tehty seurustelemaan.

Kun läheisyydenkaipuu on suurimmillaan, ei vuosilla ole mitään merkitystä. Antaa mennä vain. Ei se ole enää pikkupoika. Miten kivaa onkaan, kun se on tuossa vieressä. Hymyilee ja sanoo odottaneensa, että taas viimein nähtäisiin. Ottaa lähtiessä kiinni ja halaa pitkään. Olisi periaatteessa kuin tehty tähän hetkeen. Aikaa kun tässä kaupungissa ei ole paljoa kahta viikkoa enempää. Ja sitä paitsi, se näyttääkin kivalle.