Ei kenenkään
hän on syntynyt yksin kulkemaan
Ei kenenkään
hän on oppinut sydämen sulkemaan
Ei kenenkään
ei päästä ketään lähelleen

Ainoa ihminen, joka on viimeisen eron jälkeen saanut perhoset liikkeelle, on kaverin kaveri. Seurusteleva poika. Turvallinen ihastus. (Kyllä, tiedostan ristiriitaisuuden.) On helppoa tuntea jotain pientä, kun tietää, ettei mitään voi koskaan tapahtua. "Sitten jos eroan, niin etsin sinut käsiini." En usko, että niin tulee koskaan käymään. Ilmassa on sähköä, sen tiedostamme molemmat. Minulle kerrotaan, että suhde ei voi hyvin. Kaksin ollessamme sanat ja teot ovat lähellä ylittää sallitun rajan. Mutta parisuhde on olemassa, eikä sitä rajaa ylitetä. Olivat houkutukset sitten miten suuria tahansa. Ja kaikki tämä kertoo sen, että seurustelemattomanakaan poika ei olisi tarkemman tutustumisen arvoinen. Mutta en edes yritä kieltää sitä, että mahdollisen eron sattuessa olisin olemassa hetken verran. Hetki riittäisi, mitään sen enempää en haluaisi edes yrittää.

Tällä hetkellä se on kaikki, mitä onnistun tuntemaan. Vaikka ulospäin osaan toimia niin kuin pitää, sisällä en tunne mitään. Edellinen suhde näyttää jättäneen oman leimansa. Leiman, joka on seurannut jo pitkään. Ehkä ajan kanssa asiat muuttuvat. Mutta ei se ole helppoa. Kaikki ympärillä viittaa siihen, että kovinkaan monta onnellista parisuhdetta ei ole olemassa. Kiusaukset ovat liian suuria. Eikä minua ole tehty seurustelemaan.